36 joukkuetta samanaikaisesti, aivan kuin silloin, kun televisio ei vielä pakottanut katsojia jaksottamaan otteluita. Ja heti kuulee: ”Anteeksi, Ciotti…”

No niin, hyppäämme kyytiin tähän leijonien keskiviikkoon, ikään kuin se olisi Doc Brownin DeLorean, ja hemmottelemme itseämme annoksella nostalgiaa. Matkustetaan ajassa taaksepäin kaukaisiin sunnuntai-iltoihin, jolloin ottelut alkoivat kaikki samaan aikaan ja televisiolla ei vielä ollut valtaa pakottaa katkonaisiin lähetyksiin, joilla oli järkeä vain ruokapöydässä. Sunnuntain, messupäivän, lisäksi jalkapalloa vietettiin vain keskiviikkoisin, joka oli pyhimmän tapahtuman, Mestarien liigan, pyhäkkö. Pyhyys johtui siitä, että jokaisella liigalla oli oma jumalansa, vain yksi. Nykyään yhdellä maalla voi olla jopa viisi oletettua jumaluutta. Mestarien liiga on pakanallinen juhla, rave-bileet. Vain keskiviikkoisin ja sunnuntaisin, koska viikko oli kuin suklaarasia: sunnuntai-iltana sarja, maanantaina amerikkalainen elokuvahitti, torstaina Miken tietokilpailut, lauantaina viihdeohjelma.

Sitten laatikko kaatui, suklaat sekoittuivat ja nyt näemme joka päivä kaikkea: jalkapalloa, elokuvia, tietokilpailuja… Mutta tällä keskiviikolla on jotain vanhaa, nykyajan vintage-viehätystä: 36 joukkuetta pelaa samaan aikaan, tulokset sekoittuvat, sarjataulukko muuttuu, tunne kuin Amerin ääni olisi korvissa (“Anteeksi, Ciotti…”), Provenzalin, Ferrettin, Cucchin… Ei patoa, vaan ainutlaatuinen jouluillallisen kaltainen herkuttelu, kaikkea kaikkea, puuttuu vain ankerias: Inter, Juve, Napoli ja Atalanta taistelevat paikasta, Mou vastaan Real, Tonali vastaan Kvara, Osimhen vastaan Haaland… Lopulta, palattuamme nykyhetkeen, toivotaan, että kaikki italialaiset joukkueet ovat vielä mukana kisassa. Il Quartetto Cetra.