Järjestelykomitea ja CONI syyttävät toisiaan, mutta listalta puuttuu liian monta olympiavoittajaa: Albarellosta De Zoltiin ja Vanzettaan, Paruzzista Giorgio Di Centaan ja Piller Cottreriin
Kotimaassa järjestettävillä olympialaisilla on oma maaginen tunnelmansa, ne yhdistävät ylpeyden ja poikkeuksellisuuden, mutta ennen kaikkea ne tarjoavat maalle suuria mahdollisuuksia. Siinä ne mahdollisuudet. Jos kuuntelemme instituutioiden puhetta, kisat ovat – aivan oikein – loistava tilaisuus esitellä Italiaa maailmalle. Sitten on vielä mahdollisuus jättää jälki, perintö, joka koostuu pysyvistä infrastruktuureista ja kestävyydestä. Urheilullisena mahdollisuutena on se, että jokaisessa lajissa on jo karsinnat läpäisseitä italialaisia urheilijoita. Ja sitten on mahdollisuus kokea jännittävä hetki ja saada tunnustusta siitä, mitä uran aikana on saavutettu Italian väreissä. Miten? Yksinkertaisin tapa, joka on myös eniten keskustelua herättävä, on yksi: tulla valituksi olympiatulen kantajaksi. Tämä on merkittävä kutsu, jota monet urheilijat, jotka ovat voittaneet kultaa aiemmissa talviolympialaisissa, eivät kuitenkaan ole saaneet. He jäävät siis seuraamaan tätä pitkää odotusta 6. helmikuuta kohti, jolloin vuoden 2026 kisojen avajaiset pidetään.
Kuten Silvio Fauner, joka voitti kultaa 4×10 kilometrin viestissä Lillehammerissa vuonna 1994 ja kertoi asiasta pitkässä haastattelussa. Tuon liekin kantaminen ei ole itsensä esittelyä, ainakaan urheilijalle. Se kevyt juoksu soihtu kädessä on urheilulle elämänsä omistaneille paljon enemmän kuin pelkkä paraati; se liittyy loputtomiin harjoituksiin, itsensä haastamiseen, suorituksen jännitykseen ja historiallisen voiton äärettömään tunnekuohuun. Tai ainakin voittoon, jonka ajateltiin jäävän historiaan, mutta joka monien mielestä näyttää jo unohtuneen. Noiden neljän urheilijan saavutus Norjan pakkasessa – joka pystyi pilaamaan juhlat jopa kuningas Haraldille, joka oli saapunut 150 000 muun ihmisen kanssa kannustamaan nelikkoaan – jäi huomiotta. Ainoastaan Marco Albarello kantoi soihtua kotiseudulleen Val d’Aostaan; Maurilio De Zoltille, Giorgio Vanzettalle ja juuri Silvio Faunerille ei mitään. Sama koskee Giorgio Di Centaa, Pietro Piller Cottreria ja Gabriella Paruzzia. Unohtamatta Ghedinan tapausta, joka ei ole olympiavoittaja, mutta jolla on erityisesti Cortinassa suuri merkitys ja joka onneksi päättyi onnelliseen loppuun. Silti liekin matka oli pitkä ja soihtunkantajia oli paljon, 10 001. Oliko heille todella mahdotonta löytää paikkaa? Toki joitakin olympiakultamitalisteja kutsuttiin, Deborah Compagnonista Enrico Fabrisiin, Franco Nonesista (Grenoble 1968) Manuela Di Centaan ja jopa Tokion curlingkuningatar Stefania Constantiniin (jonka CONI sulki lippukantajien joukosta). Lyhyesti sanottuna, soihtu on monille, mutta ei kaikille.
Kenen syytä?— On siis oikeutettua vaatia selitystä. Fondazione Milano Cortina, joka hoitaa soihtunkantajien valinnan yhteistyössä Coca-Colan ja Enin kanssa (joilla on omat edustajansa, joista monet ovat sidoksissa viihdemaailmaan mutta kiinnittävät huomiota myös sosiaalisiin kysymyksiin), on pahoillaan monien mestareiden pettymyksestä, mutta antaa myös ymmärtää, että tiettyjen italialaisen urheilun historiallisten nimien osallistumisen suhteen se luotti tietyssä mielessä CONI:hin. Millä tavalla? Viimeisten soihtunkantajien valinnassa 6. helmikuuta pidettävää iltaa varten. Palazzo H:sta vastataan aluksi, että olympiakomitea valitsee avajaisissa vain lipunkantajat, ja että kaikki muu on järjestäjäkomitean vastuulla. Sitten he laajentavat roolinsa koskemaan myös niiden listaa, jotka siirtävät olympiatulen loppuvaiheessa. Itse asiassa ensimmäiset urheilijat Kreikassa valitsi CONI:n puheenjohtaja Luciano Buonfiglio ja hänen avustajansa: Stefania Belmondon ja Armin Zoeggelerin rinnalle oli valittu Filippo Ganna ja Jasmine Paolini – eli talviolympialaisurheilijat yhdessä kesäolympialaisurheilijoiden kanssa. Sama tapahtuu matkan viimeisellä etapilla. Voidaanko Fauner ja muut valita yllättäen viimeiselle, arvokkaimmalle kulkueelle? Vastaus on selvä: ei. CONI:sta ilmoitetaan nimittäin, että valinnat on jo tehty, joten turhia illuusioita ei kannata luoda. Kuinka monta heitä on, ei tiedetä, ja jopa kysymys asiasta tuntuu sopimatonta.
viihde ja sosiaalinen media— On parempi tyytyä korostamaan, että – ehkä osittain sponsorien massiivisen (mutta välttämättömän) yhteistyön vuoksi – urheilu, ja erityisesti talviurheilulajit, on jäänyt vähintäänkin sivuun. Dynamiikka on tunnetusti monimutkaista, mutta miten voisi olla eri mieltä Faunerin kaltaisen mestarin kanssa, kun hän korostaa Sarabandan Kissamiehen läsnäoloa? Eikä voi olla huomaamatta myöskään lähes loputonta joukkoa vaikuttajia, jotka pukeutuvat virallisiin olympia-asuihin ja jotka varmasti auttavat kisojen sosiaalista mediaa keräämään suuria lukemia, mutta joilla on todella vähän tekemistä olympiahengen kanssa. Esirippu.
